Viimeaikoina yllättävät tahot ovat kunnostautuneet edistyksen airueina. Ensin aiemmin jo kommentoimani IMF jakeli käypiä neuvoja. Nyt OECD on huolissaan tuloerojen kasvusta. Heidän tilastossaan Suomi, omasta mielestään “pohjoismainen hyvinvointivaltio”, pitää kärkipaikkaa tuloerojen kasvun nopeudessa.

OECD on kansainvälisen kentän unohtunut jättiläinen. Harva itseasiassa seuraa OECD:n työtä lainkaan. Silti OECD:n päätökset määrittävät esimerkiksi suomalaisen eläkejärjestelmän aseman suhteessa EU:n kilpailulainsäädäntöön ja sisämarkkinoihin, veroparatiisikäytäntöjen mahdollisuuden maailmassa ja kehitysapukelpoisten maiden listan.

OECD on ollut keskeisesti mukana hahmottelemassa uusliberaalia maailmanjärjestystä. Esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan ja vasemmiston vastustukseen kaatunut MAI (Mulitilateral Agreement on Investment) -sopimus sorvattiin 90-luvun lopulla sen piirissä. MAI olisi toteutuessaan romuttanut työelämä- ja ympäristölainsäädännön globaalisti suuryrityksien sanelemilla ehdoilla.

Nyt OECD on kuitenkin kääntänyt kelkkansa. Sillä kuten monilla muillakin kansainvälisillä instituutioilla tuntuu olevan pakottava tarve johdonmukaisen tuloerojen kasvattamisen peittelemiseen tilanteessa, jossa ne ovat globaalisti suuremmat kuin koskaan. Globaalitulonsiirto köyhiltä rikkaille on ollut myös OECD:n aktiivista politiikkaa, ei mikään luonnonlaki. Kun taantuma on todellisuutta, siitä kannattaakin sanoutua irti mahdollisimman nopeasti, jos aikoo vastaisuudessakin pysyä legitiiminä toimijana kansainvälisellä instituutiokartalla. Tuloerojen kasvun kun piti olla tie ikuiseen rauhaan ja autuuteen maailmassa.

On OECD:n kelkankäännössä kenties vilpitönkin puolensa. Sieltä viestitään toistuvasti, että OECD tarvitsee sisältöjä kansalaisyhteiskunnasta. Kommentoijien ja ehdottajien kaarti vain on kovin kapea. Syy tähän on enne kaikkea siinä, että kansalaisyhteiskunnassa luetaan OECD:n rooli väärin.

Puoluepolitiikan puolella en tiedä ensimmäistäkään puoluetta, jolla olisi aktiivisia, globaaleja instituutioita koskevia politiikkoja. Erityisesti OECD:n suhteen tällainen olisi tarpeen, mutta myös IMF:ää, WTO:ta ja Maailmanpankkia koskevat politiikat loistavat poissaolollaan. Ylinmalkaan kansainvälisiä instituutioita koskevaa politiikkaa vaivaa Suomessa sama ilmiö kuin EU-politiikkaa. Riittä kun osaa luennoida toimielinten valtasuhteista ja on jo asiantuntija.

OECD sorvaa edelleen uusia globaaleja investointisääntö ilman, että kukaan edes huomioi asiaa millään tavalla. Ensimmäinenkään kehitysmaa ei pääse sanomaan sääntöjen muotoiluun mitään, mutta valmiit säännöt joudutaan kyllä nielemään myös etelässä. Kansalaisyhteiskunnassa olisi korkea aika ryhtyä ottamaan aktiivisempaa rooli OECD-politiikassa. Muutoin globaalin vallanjaon epätasapaino jatkuu ennallaan hamaan tulevaisuuteen.

********

Suomessa OECD:n maaraporttien toimenpidesuosituksiin on perinteisesti suhtauduttu vähintäänkin uskonnollisella hartaudella. Kenties lintukodossa olisi korkea aika avata silmät ja ymmärtää, että kansainväliset instituutiot eivät puhu totuuksia vaan politiikkaa.

Politiikka pohjaa ristiriitoihin. Yksi suurimmista ristiriidoista koskee edelleen tulojen jakautumista, sanoivat uusanarkistit ja kolmastieläiset mitä tahansa. Suomessa kansallinen ajopuuteoria estää edelleen näkemästä kansainvälisten instituutioiden poliittista ulottuvuutta. Oma harras toiveeni on, että täällä edelleen kuunneltaisiin IMF:n ja OECD:n neuvoja nyt, kun niissä viimein alkaa olla jotain vasemmistolaista tolkkua. Nähtäväksi jää, onko hegemonia iskostunut liian syvälle. Suomelle saattaa nimittäin myös käydä näin.