Työväen sivistysliiton 90-vuotissarjaan kirjoittamani artikkeli.

*****

Sivistys on toimintaa

Suomalaisessa yhteiskunnassa on käynnissä hallitsematon ja nopea muutos. Muutos näyttäytyy kaikkein rajuimpana perinteiselle (teollisuus-) työväenliikkeelle ja toisaalta myös maaseutuväestölle, erityisesti viljelijöille. Perinteiset elämäntavat väistyvät uusien tieltä ja monella on hankaluuksia sopeutua nopeasti muuttuvaan maailmaan.

Samaan aikaan aikalaiskeskusteluissa päivitellään nykynuorten sivistyksen pinnallisuutta, eikä täysin perusteetta. Big Brother on syrjäyttänyt Danten paratiisin ja helvetin kuvaamisessa, eikä ihmisten kärsivällisyys kohta riitä edes kuvakirjojen selaamiseen. Pinnallisuus ja kiire kulkevat käsi kädessä, mutta ne ovat lopulta oireita laajemmista kehityskuluista.

Käsityksemme sivistyksestä on myös rajujen muutosten edessä ja osin niitä on jo tapahtunutkin. Sivistyksestä tehdään markkinaehtoista, ja perinteiset sivistysihanteet menettävät jalansijaansa yhteiskunnassa. Räikeimpiä esimerkkejä tästä ovat pyrkimykset valjastaa yliopistolaitos elinkeinoelämän tarpeisiin, mutta ongelma näkyy myös yksilötasolla.
Kolmen lajin sivistystä

Markkinaehtoisuus voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että korkeakoulututkinnon suorittamisen ensisijainen motiivi on yhä useammalle oman työuran rakentaminen ja vastaaminen työmarkkinoiden haasteeseen. Tieteellisiä intohimoja ja tiedonjanoa yliopisto-opintoihin liittyy yhä harvemmilla. Toisaalta tilanne on vaihtoehdoton. Jos haluaa menestyä työelämässä ja yltää kohtuulliseen ansiotasoon, korkeakoulututkinto on yhä useammin välttämättömyys. Moralismi on siis turhaa.

Tilanteen havainnollistamiseksi erottelen tässä kirjoituksessa kolme sivistyksen lajia. Niitä voidaan toki nähdä useampiakin, mutta nämä kolme riittävät tähän yhteyteen mainiosti. Yllä kuvattua markkinaehtoista sivistystä voidaan kutsua välineelliseksi sivistykseksi. Sen keskiössä on yhteiskunnallisen menestyksen saavuttaminen ja se istuu huonosti perinteisiin sivistys- ja kansalaisihanteisiin.

Toisekseen perinteisiä sivistysihanteita voidaan nimittää itseisarvoiseksi sivistykseksi. Perinteisen sivistyksen ihmiskuva on utelias ja kiinnostunut. Tieto on itseisarvo, eikä sitä koskaan ole liikaa. Perinteinen käsitys sivistyksestä on kantanut tieteessä antiikista tähän päivään ja siihen on helppo liittää sellaisia määreitä kuin älyllinen rehellisyys, aitous ja puhtaus. Se on epäitsekästä maailman ymmärtämistä, joka kuuluu kaikille.

Näiden rinnalla – aivan erityisesti työväenliikkeessä – on kuitenkin kolmas sivistyksen laji, jota voi nimittää emansipoivaksi tai toiminnalliseksi sivistykseksi. Tällaisen sivistyksen kantaisänä on helppo pitää Karl Marxia, jonka mielestä filosofian tehtävä ei ollut selittää maailmaa vaan muuttaa sitä. Marxin omat teoriat muokkasivat sittemmin maailmanhistoriaa melkoisesti, eikä nykymuotoista työväenliikettä ehkä olisi olemassa ilman niitä.

Vapautuksen teologia kannustaa toimintaan

Sama asenne sivistykseen löytyy toki jo aikaisemmiltakin ajattelijoilta. Läpi historian muutkin kuin telepatialla lusikoita katkova Uri Geller ovat pyrkineet vaikuttamaan todellisuuteen ajatuksen voimalla. Marx vain sattui kiteyttämään sanansa osuvaan muotoon. Marxin lausahduksessa on jotain äärimmäisen ajankohtaista tämän ja huomisen päivän sivistyksellistä työväenliikettä ajatellen.

Toiminnallinen sivistys on ensisijassa ihmisten voimaannuttamista. Sen päämääränä on saada ihminen ymmärtämään omaan elämäänsä vaikuttavia valtasuhteita ja toimimaan tilanteensa parantamiseksi. Juuri tähän työväenliike ja Marx pyrkivät luokkatietoisuuden nostamisella. Se oli ymmärrettävä tapa selittää ihmisille, että heidän kannattaa toimia yhdessä elinolosuhteidensa kohentamiseksi.

Mitä sitten on tämän päivän toiminnallinen sivistys? Onko sitä enää olemassakaan? Vastausta voi etsiä esimerkiksi katolisesta kirkosta. Sen piirissä toimii vasemmistolaisesta yhteiskuntateoriasta ammentava vapautuksen teologian suuntaus, joka nauttii laaja kannatusta erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Muun muassa Paraguayn nykyinen presidentti Fernando Lugo on alkujaan tämän suuntauksen pappismies.

Perusideana vapautuksen teologiassa on kannustaa ihmisiä toimintaan omien elinolojensa kohentamiseksi. Taivas on maan päällä, kun köyhät vapautuvat sorrosta. Kristinusko on tapa puhutella köyhiä kansanosia ja samalla voimaannuttaa köyhät toimintaan enemmistön puolesta muutamien ahneutta vastaan. Jos vapautuksen teologia joskus saavuttaa valta-aseman katolisessa kirkossa, lupaan heti loikata hartaasta pakanasta hartaaksi katoliseksi.

Sivistystyölle on huutava tarve

Entä sitten Suomi? Millaista toiminnallinen sivistys voisi olla täällä? Työväenliikkeen alkutaipaleella luimme Pääomaa, kopioimme saksalaisia ja kerroimme teollisuustyöläisille, että he ovat työväenluokka ja heidän pitää taistella etujensa ja oikeuksiensa puolesta. Sivistimme heitä, jotta he saisivat voimaa tähän taisteluun. Nyt olisi huutava tarve tehdä samaa esimerkiksi paperiteollisuudesta irtisanotuille työläisille ja laajemmin yhteiskunnan syrjäytetyille ryhmille.

Tehtävä on haastava, sillä maailma on globalisaation myötä entistä monimutkaisempi. Jos haasteeseen halutaan vastata, voi se tapahtua esimerkiksi selittämällä, kuinka työelämän muutokset ja globalisaatio liittyvät yhteen ja mitä niille voi tehdä. Sitä kautta ihmiset saavat vastauksen omaan elämäntilanteeseensa ja oppivat vaatimaan siihen parannuksia.

Työelämän kysymyksissä tuorein avaus on niin kutsuttu prekariaatti-liike, joka peräänkuuluttaa pätkätyöläisten etuja. Heidän tapansa esittää asiat on hämmästyttävän samankaltainen kuin työväenluokan syntyvaiheessa: kun he kertovat ihmisille ”sinä olet prekaari”, sanoi työväenliike sata vuotta aiemmin ”te kuulutte työväenluokkaan”. Heidän ajatusrakennelmissaan on kuitenkin heikkouksia, joihin kannattaa tarttua.

Luokka-ajattelu ei enää puhuttele

Globalisaatio on tuonut työelämään kosolti epävarmuutta, joka ei koske pelkästään pätkätyöläisiä. Siksi prekariaatin sijaan tulisikin puhua prekarisaatiosta. Paperityöläinen on
tyypillisesti hyväpalkkaisessa vakituisessa työsuhteessa, mutta hänen asemansa on äärimmäisen epävarma. Paperityöläinen, jos kuka, on prekaari.

Prekariaatti-liike puhuttelee kuitenkin ihmisiä ja yhteiskuntaa paremmin kuin tämän päivän työväenliike. Syy voi hyvin olla seuraava: prekariaatin ajatusmaailman keskiössä on yksilö. Pirstaloituneessa ajassa ryhmät ja luokat eivät enää puhuttele ihmisiä, joskaan niitä ei
- prekariaatin lisäksi – juuri kukaan yritä edes artikuloida. Kenties tästä työväenliikekin voisi ottaa oppia.

Toiminnallisen, emansipoivan sivistystyön uusi kukoistus on työväenliikkeen elinehto, mutta työtä ei missään nimessä tule rajoittaa palkansaajiin. Leonard Cohenin laulunsanoja mukaillen ”First we take Kemijärvi, then we take Jakomäki.” Siinä on sivistyksellistä haastetta kerrakseen.

Mikko Sauli
Kirjoittaja on kansalaisaktivisti

Vapaus valita toisin -verkoston omat wordpress-pohjaiset sivut on avattu tänään täällä. Sivuilla on jokin verran lisätietoa 13.6. tapahtuman ohjelmasta ja sinne päivitetään myös aikanaan puheenvuoroja aloitteesta ja ohjelman sisällöistä.

Eduskunnan Attacin tiedote tänään:

Suuri osa kansanedustajista valuutanvaihtoveron takana

Kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr) jätti perjantaina eduskunnassa
toimenpidealoitteen, jossa vaaditaan hallitusta edistämään valuutanvaihtoveron
toteuttamista. Hallituksen tulisi aloitteen mukaan ajaa veroa kansainvälisillä
foorumeilla sekä harmonisoida kotimaista lainsäädäntöä niin, että vero
voitaisiin ottaa Suomessa käyttöön heti, kun se on mahdollista euroalueen
puitteissa.

“Finanssikriisi on saanut maailman poliittiset päättäjät vaatimaan talouden
parempaa sääntelyä. Valuutanvaihtovero on konkreettinen ja käyttövalmis keino,
jolla markkinoiden läpinäkyvyyttä voidaan lisätä”, eduskunnan Attac-ryhmän
puheenjohtajana toimiva Alanko-Kahiluoto perustelee.

Aloitteen on allekirjoittanut 78 kansanedustajaa kuudesta eri puolueesta.
Vihreiden ja vasemmistoliiton eduskuntaryhmät ovat kokonaisuudessaan sen takana.
Lisäksi mukana on sosiaalidemokraatteja sekä kristillisdemokraattien ja
perussuomalaisten puoluejohto.

“Näin laaja rintama kansanedustajia aloitteen takana todistaa, että veron
toteuttamiselle on todellista kannatusta. Innovatiiviset kehitysrahoituksen
lähteet, joihin valuutanvaihtovero lukeutuu, on mainittu myös Suomen
hallitusohjelmassa”, vasemmistoliiton Pentti Tiusanen muistuttaa.

Suomen Attacin Mikko Saulin mukaan valuutanvaihtovero on pieni mutta tärkeä
askel kohti avoimempia ja demokraattisemmin säänneltyjä rahoitusmarkkinoita. Se
on mahdollista toteuttaa niin, että valuuttakaupan määrä ei juuri vähene, mutta
tiedon kulku markkinoilla paranee huomattavasti.

“Toisin kuin veron vastustajat sanovat, sen toimeenpano ei edellytä kaikkien
maailman maiden osallistumista”, Sauli toteaa. “Jo olemassa olevat sovellukset
osoittavat, että vero on mahdollista toteuttaa myös yksittäisten valuuttojen
osalta. Jos esimerkiksi euroalue lähtisi mukaan, vaikutus olisi huomattava.”

Ranskassa ja Belgiassa valuutanvaihtovero on jo kirjattu lainsäädäntöön, ja
Itävalta on ehdottanut sitä keinoksi rahoittaa EU:n toimintaa. Kansallisia
sovelluksia löytyy esimerkiksi Latinalaisesta Amerikasta. “Asian eteneminen
riippuu ennen kaikkea poliittisesta tahdosta”, kansanedustaja Erkki Tuomioja
(sd) painottaa.

Vihreiden Erkki Pulliainen katsoo, että verolla voi toteuttamistavasta riippuen
olla merkittäviä myönteisiä vaikutuksia kehittyvien maiden talouksiin: “Heikot
valuutta-alueet hyötyvät valuuttakeinottelun vähenemisestä eniten.”

Kansainvälisellä tasolla finanssikriisistä ja maailman talousjärjestelmän
uudistamisesta neuvotellaan lähiaikoina esimerkiksi Pariisissa toukokuussa
kokoontuvassa niin kutsutussa innovatiivisten kehitysrahoituslähteiden
johtoryhmässä, jonka jäsen Suomi on, sekä kesäkuisessa YK:n huippukokouksessa
New Yorkissa. Nämä olisivat Suomen hallitukselle hyviä tilaisuuksia
valuutanvaihtoveron edistämiseen.

Liitteet:
Toimenpidealoite

Lisätietoja:

Outi Alanko-Kahiluoto 050 512 1727
Erkki Pulliainen 0505113142
Erkki Tuomioja 040 506 7070
Pentti Tiusanen 050 511 5085
Mikko Sauli 040 747 4323
Jussi Saramo (Suomen Attacin puheenjohtaja) 041 503 4000

Tämän kevään ykkösrumba tuotti tulosta ja noin 70 kansanedustajaa on tähän mennessä lähtenyt mukaan vihreiden Outi Alanko-Kahiluodon toimenpidealoitteeseen valuutanvaihtoveron toteuttamisesta. Eduskunnan Attac piti aiheesta tiedotustilaisuuden eilen. Kepa teki tilaisuudesta hyvän uutisjutun ja Kansa uutiset nosti pääkirjoitukseensakin.

Lisää rutistusta tulee vielä ylihuomenna, kun aloite jätetään ja sen koko allekirjoittajajoukko on selvillä. Siitä alkaa toivottavasti valiokuntakäsittelyjen sarja. Tältä osin jatko on puhemiesneuvoston käsissä.

Sinänsä allekirjoittajajoukon laajuus kuvastaa tarvetta konkreettisille toimille globaalin finanssikapitalismin suitsimiseksi. Mukana ovat vihreät, vasemmisto, puolet demareista sekä kristillisiä ja perussuomalaisia. Tilanne muistuttaa kutkuttavalla tavalla Attacin perustamishetkiä. Tällä on hyvä mennä eteenpäin.

EDIT: Tässä vielä reilun kuukauden takainen artikkelini aiheesta.

Monen kuukauden työn tuloksena laaja joukko ihmisiä julkaisi tänään Hesarissa kansalaisvetoomuksen otsikolla “Vapaus valita toisin”. YLE teki aloitteesta puoluepoliittisen tulkinnan, mutta kyse on laajemmista asioista. Lukeudun itsekin allekirjoittajiin ja YLE:n uutisointi kirvoitti siksi muutaman ajatuksen.

Aloitteen tarkoitus on haastaa Suomea vuosikymmeniä ohjannut uusliberaali konsensus ja palauttaa politiikka politiikkaan. Politiikassa tulee olla kyse vaihtoehtojen tarjoamisesta, moraalista ja ideologiasta, ei yhden totuuden markkinoimisesta “hallinto-alamaisille”, kuten nykytilanteessa tehdään. Uusliberaali vyörytys on vuosien ajan poistanut tehokkaasti vaihtoehdot suomalaisesta politiikasta, tappanut demokraattisen poliittisen keskustelukulttuurin sekä tuhonnut hengitystilan poliittisesta järjestelmästä ja yhteiskunnasta noin laajemminkin. Aloitteella halutaan sanoa, että tällainen meininki riittää jo.

Puoluepolitiikka on yksi, muttei missään tapauksessa ainoa tai edes keskeisin poliittisen toiminnan kanava. Vaikka puolueen jäsen toistaiseksi olenkin, minulle on jokseenkin yhdentekevää, kuinka puoluelaitokselle käy tulevaisuudessa. Instituutioiden museoimisella ei ole mitään itseisarvoa, eikä puoluepolitiikka laajasti ottaen kykene tänä päivänä muuhun kuin pyrkimyksiin korvata eliittejä toisilla ilman, että päätöksien sisältö siitä suuremmin muuttuisi. Jos instituutiot eivät palvele tarkoituksiaan ne joutavatkin kuukahtamaan. Uusliberaali hegemonia on pitkälti saattanut puoluelaitoksen ja laajemmin edustuksellisen demokratian juuri tähän tilanteeseen; muuntanut ne vanhojen ihanteiden museoiksi ja redusoinut demokratian vaalijärjestelmäksi. Puolueet ovat kansanvallan institutionaalinen muistomerkki, eivätkä ne ole vuosiin kyenneet artikuloimaan kansalaisten tuntoja poliittisiksi toimenpiteiksi. Tämän vuoksi tarvitsemme kipeästi muita foorumeita.

Vapaus valita toisin voi parhaimmillaan olla myös tapa tehdä toisin. Jos kykenemme muodostamaan foorumin, jonka avulla ihmiset pystyvät aidosti osallistumaan politiikkaan ja voimaantuvat toimintaan omien arvojensa ja ihanteidensa toteuttamiseksi, olemme jo saavuttaneet paljon. Vallankäyttö tapahtuu toistaiseksi puolueiden ja poliittisen järjestelmän kautta ja siksi on tärkeää, että aloitteen toinen jalka on tämän oven välissä. Asialistat ovat kuitenkin jo pitkään muotoutuneet muualla, esimerkiksi yritysmaailmassa ja “neutraalien” virkamiesten valmistelutyön tuloksina. Olisi mielestäni korkea aika muotoilla toinen konsensus poliittisen järjestelmän ulkopuolella ja uskon, että Vapaus valita toisin voi parhaimmillaan olla juuri tätä.

13.6. järjestämme avoimen foorumin, jossa toisen konsensuksen asialistasta keskustellaan. Tällä hetkellä suhtaudun aloitteen mahdollisuuksiin optimistisesti. Hankkeen onnistuminen edellyttää kuitenkin puoluepolitiikaa suurempia ajatuksia.

EDIT: Tässä vielä linkki ilmoitukseen: http://www.vapausvalitatoisin.org/

G-20 kokouksen lopputulema on oikean suuntainen, mutta jäi puolitiehen. Kokonaisuudessaan kokous valitsi strategian, joka tähtää kuplan uudelleen luomiseen. Kokous otti kuitenkin useita askeleita, jotka ovat linjassa vaihtoehtoista globalisaatiota ajavan liikkeen vaatimuksien kanssa.

Edistystä saavutettin erityisesti veroparatiisien osalta. G-20 julistaa pankkisalaisuuden olevan kuollut. Tiedonvaihdon lisääntymistä on kuitenkin luvassa ainoastaan pyynnöstä, eli automaattisen valvonnan saralla ei ole oletettavissa suuria muutoksia. Näin ollen veroparatiisien osalta ei taistelu ei vielä ole ohi. Attac oli keskeisesti nostamassa kysymystä globaalille agendalle kymmenen vuotta sitten.

Kansainvälisten verojen osalta kokous on oletettu pettymys. Ne loistavat poissaolollaan. Tulevaisuudessa niitä käsitellään kuitenkin muilla foorumeilla, kuten innovatiivisten kehitysrahoituslähteiden johtoryhmässä, jossa Suomi on jäsenenä.

Maailmanpankin ja IMF:n pääjohtajat valitaan vastaisuudessa meriittien perusteella, eikä paikkoja enää jyvitetä Euroopalle ja Yhdysvalloille. Tämä on merkittävä edistysaskel, jota kansalaisliikkeet ovat vaatineet vuosia. Rikkailla mailla säilyy toki monia tapoja vaikuttaa valintaprosesseihin kulisseissa.

Kiinan ja YK:n alaisen Stiglitzin ryhmän ehdotus uuteen globaaliin reservivaluuttaan siirtymisestä siirrettiin myöhempään käsittelyyn. Aika näyttää, edetäänkö asiassa. Kokous kuitenkin linjasi, että keinotekoisen SDR-reservivaluutan määrä liki kymmenkertaistetaan, mikä on siirto oikeaan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan komeat sanat ovat vielä abstraktilla tasolla ja monia keskeisiä valtarakenneuudistuksia siirrettiin myöhemmin määriteltäväksi. Rahaa G-20 lupasi käyttää vähemmän, kuin ennakkoon ounasteltiin. Tulos on silti varovainen ensiaskel kohti globaalin talouden kesyttämistä.

Vaihtoehtoista globalisaatiota ajavan liikeen kannalta voidaan sanoa, että sen teemat ovat nyt valtavirtaa. Kyllä se kestikin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Huomenna alkava G-20 kokous on kylmään sotaan verrattavien kysymyksien äärellä. Avainasemassa kokouksessa ovat Kiina ja Yhdysvallat. Kiina on esittänyt siirtymistä uuden globaalin reservivaluutan käyttöön. Yhdysvallat haluaa luonnollisesti jatkaa nykyistä dollarivetoista tietä. Monet kehitysmaat ovat todennäköisesti myötämielisiä Kiinan ajatukselle.

Kiinalla on hyvä syy vaatia muutosta reservijärjestelmään. Sen valuuttareservit ovat biljoonaluokkaa ja niistä valtaosa on dollareissa. Yhdysvallat on kriisin seurauksena alkanut painaa rahaa, mikä laskee Kiinan reservien arvoa. Kiina ei tietenkään halua pelata peliä, jossa se itse häviää ja USA voittaa, etenkään nyt kun vienti ei vedä Yhdysvaltoihin entiseen malliin. Toisaalta spekulaatio muutoksella voi painaa dollaria, minkä vuoksi Kiina menettäisi taas lisää rahaa.

Valittavana on kaksi tietä: luoda talouskupla uudelleen (Yhdysvaltojen kanta) tai lähteä kohti Yhdysvaltojen taloushegemonian jälkeistä aikaa (Kiinan kanta). Yhdysvallat tarvitsee G-20 –ryhmän tuen pelastaakseen kompuroivan taloutensa. Markkinat odottavat varmasti massamittaista elvytystä, joka pelastaisi Yhdysvaltojen taloudellisen johtoaseman. Voi kuitenkin olla, että muut sanovat Kiinan johdolla tälle ratkaisulle ei.

Uuteen reservijärjestelmään siirtyminen vie toki aikaa. The Economist lehden mukaan lähinnä IMF:n käytössä olevaa SDR –reservivaluutta on tällä hetkellä olemassa 32 miljardin dollarin arvosta verrattuna 11 biljoonaan dollariin Yhdysvaltojen velkakirjoja. SDR on keinotekoinen valuutta, jonka arvo määrittyy dollarin, euron, punnan ja jenin arvojen keskiarvona.

Obaman ”Yes, we can” saattaa kokouksen jälkeen kuulua ”No, we couldn’t”. Hallinnon talousihmiset ovat Wall Streetin poikia ja pääsisivät mielellään takaisin peliensä pariin. Samoin ulkomaisten reservivirtojen menettämisellä voi olla arvaamattomia sisäpoliittisia seurauksia. Vaikutus on merkittävä vakuutusjärjestelmän (oli kyse eläke-, sosiaali-, tai muista vakuutuksista) ja rahan saatavuuden eli luottoihin perustuvan kulutuksen kannalta. Itse asiassa koko amerikkalainen velkaelämäntapa perustuu dollarin asemaan maailman mahtivaluuttana.

Kehitys vie aikaa, mutta suunta todennäköisesti otetaan Lontoossa. Tuloksista ei ole minkäänlaisia takuita. Ranska on BBC:n mukaan ilmoittanut, että se kävelee kokouksesta ulos, jos sen säätelyvaatimuksiin ei vastata. Brasilian kannoista on tiedossa vain vähän, mutta maan presidentti Lula on jopa vilauttanut rotukorttia ja syyttänyt valkoisia sinisilmäisiä miehiä kriisistä.

Pelottavaksi tilanteen tekee kompuroivan jättiläisen reaktio. Yhdysvaltojen mahdollinen taantuminen globaalina supervaltana ei välttämättä ole kivuton prosessi. Monet kommentaattorit sanoivat Irakin sodan alussa, että sodan taustalla olivat Irakin suunnitelmat siirtyä öljykaupassaan dollarista euroon. Tällä kertaa kyse on suuremmasta asiasta, kuin yhden maan öljykaupasta.

- Mikko Sauli

Alla Kepalle kirjoittamani juttu YK:n korkean tason asiantuntijapaneelin raportista:

Stiglitzin YK-ryhmä esittää uutta reservivaluuttaa ja globaalia talousneuvostoa
Mikko Sauli 30.3.2009 | 15:21

Kaikkia tarvitaan nyt maailman pelastamiseksi lamasta, kuuluu talousnobelistin johtaman asiantuntijapaneelin perusviesti.

Talousnobelisti Joseph Stiglitzin johtama YK:n alainen komitea julkaisi raporttinsa viime viikon lopulla. Arvovaltaisen komiteajäsenistön tehtävä oli vaatimattomasti pohtia, kuinka maailman talousjärjestelmää pitää uudistaa talouskriisistä selviämiseksi.

Raportti sisältää ehdotuksia esimerkiksi kansainvälisten verojen toteuttamista ja painottaa tarvetta lisätä kehittyvien maiden poliittista liikkumatilaa. Paneelin yhtenä jäsenenä oli muun muassa belgialaissosiologi François Houtart, joka on yksi Maailman sosiaalifoorumin pääideologeista. Paneelin suosituksissa onkin paljon samaa kuin kansalaisjärjestöjen vuosien ajan esimerkiksi sosiaalifoorumien yhteydessä esittämät vaatimukset.

Stiglitzin ryhmä pitää johtavien teollisuus- ja kehitysmaiden G20-instituutiota aliedustavana ja ehdottaa sen korvaamista kaikki maailman maat kattavalla järjestelmällä. Ehdotuksen työnimi on “Global Economic Coordination Council”, ja tämä globaali talousneuvosto edustaisi siis kaikkia YK:n yleiskokouksen maita. Elin olisi valtiopäämiestasoinen.

Yhdysvaltojen johtoasema uhattuna?

“Kriisin luonne ja vakavuus ovat todella avanneet uusia näkymiä muutoksille ja uudistuksille, jotka eivät mielestäni olisi olleet kuviteltavissa vielä pari kuukautta sitten,” Stiglitz sanoo.

Yksi raportin radikaaleista suosituksista on Kiinankin esittämä ehdotus uudesta reservivaluutasta. Asiantuntijapaneelin analyysin mukaan paluuta dollariin ei ole, eikä muutamaan eri reservivaluuttaan perustuva järjestelmä olisi paljon dollaripohjaista vakaampi. Nykyisen dollaripohjaisen reservijärjestelmän seurauksena kehitysmaat ovat rahoittaneet erityisesti Yhdysvaltoja valuuttareserviensä kautta.

Suosituksella voi toteutuessaan olla kauaskantoiset seuraukset, sillä Yhdysvaltojen johtoasema maailmassa perustuu pitkälti dollarin asemaan maailmantalouden reservivaluuttana. Esimerkiksi Irakin sodan alussa monet kommentaattorit pitivät sodan perimmäisenä syynä Irakin suunnitelmia siirtyä öljykaupassaan euroihin dollarin sijaan.

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen mielestä äänenpainojen muutos on merkittävä.

“Yhdysvaltain aseman heikkeneminen on ilmeistä. Nyt tällaiset ajatukset eivät ole yhtä avantgardistisia kuin pari vuotta sitten,” Teivainen muotoilee.

Talouspolitiikkaa kaikille

Raportin analyysin mukaan kehitysmailta puuttuu mahdollisuus harjoittaa suhdanne- ja talouspolitiikkaa samassa mittakaavassa kuin rikkaat maat, sillä velvoitteet kansainvälisiä lainojia kohtaan sitovat niiden kädet.

Niiden talouspolitiikka on valjastettu siihen oletukseen, että kasvu on jatkuvaa, eikä suhdanteiden vastaiselle talouspolitiikalle jää tilaa.

Rikkaiden maiden toteuttamat elvytystoimenpiteet eivät myöskään ole mahdollisia köyhemmille valtioille. Raportti painottaakin lisäresurssien merkitystä.

Järjestelmien tasolla Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin uudistaminen nousevat raportissa keskeisiksi. Kansainvälisistä veroista suositetaan erityisesti valuutanvaihtoveroa ja hiilidioksidipäästöveroa.

Myös erilaisiin finanssituotteisiin ja -instituutioihin, jotka johtivat talouskriisin syntyyn, halutaan puuttua. Raportin hampaissa ovat esimerkiksi johdannaismarkkinat, luottoluokituslaitokset ja sääntelemätön kauppa. Kaikki nämä ovat useissa analyyseissä nousseet esiin keskeisinä kriisiin vaikuttaneina tekijöinä.

Globaaliin talouskriisin etsitään ratkaisuja 2. huhtikuuta pidettävässä G20-maiden johtajien kokouksessa sekä YK:n huippukokouksessa kesäkuussa.

Lehdissä on viimeaikoina kohistu yhdysvaltalaisen vakuutusjätti AIG:n johtajilleen antamista bonuksista. AIG on täysin konkurssikypsässä kunnossa, mutta sitä ei uskalleta päästää nurin. Yhtiöön on kupattu lähemmäs 200 miljardia veronmaksajien rahaa.

HS:n uutinen kertoo bonusjupakan uusimman käänteen. Niitä onkin maksettu yli 200 miljoonaa dollaria luullun 165 miljoonan sijaan. Liiketalouden sisäisen toimintalogiikan mukaan omistajien kuuluu palkita toimiva johto suorituksesta, jolla konkurssikypsään yhtiöön lahjakkaasti kupataan miljardeja rahaa. Metelöintiä asiasta olisikin vielä hetki sitten nimitetty kateelliseksi populismiksi. Sitä se minusta on edelleen, sillä oikea ongelma ovat rahoitusalan yrityksille maksetut tuet, joiden hyödyllisyydestä ei ole takeita.

Koska markkinat pyörivät spekulaation voimalla, heittäydyn spekuloimaan. Mistä AIG:n kuviossa todellisuudessa on kyse? Palkkiokohu on asiana mitätön ja toimii korkeintaan savuverhona. Se siirtää huomion pois isommasta kuvasta, joka saattaisi kulkea seuraavalla tavalla:

Veronmaksajan perspektiivistä on AIG:n toimiala, johon kuuluu keskeisesti luottotappiovakuutusinta (CDS) on lähellä koko kriisin ydintä. Taloussanomien artikkelista saa hyvän kuvan aiheesta ja bisneksestä, jonka kokonaisarvo on tähtitieteelliset 50 biljoonaa dollaria. Jutussa viitataan myös Fordin tilanteeseen, joka on ainoa vielä ilman tukiaisia hoipertelevia yhdysvaltalainen autonvalmistaja.

Taloussanomien jutun mukaan jos Ford menee nurin, osa sen velkojista voittaa, koska he ovat suojautuneet luottotappiovakuutuksilla (CDS). Niiden suhteen verovaroin ylläpidetty AIG on ollut yksi suurimmista. Veronmaksajat saavat kannettavakseen työttömät. Toisesta päästä veronmaksajat menettävät vielä enemmän rahaa AIG:n pystyssä pitämiseksi. Haluaisin kovasti tietää, onko AIG myöntänyt luottotappiovakuutuksia Fordin velkojille. Jos on, yhdysvaltalainen veronmaksaja on tässä kuviossa auttamattomasti tuomittu häviämään – tai olisi, jos asialla ei olisi vieläkin laajempaa ulottuvuutta.

Pitää esittää kysymys, keitä ovat spekulatiiviset toimijat? Vastaus löytyy rahoitussektorilta. Siellä yhtenä suurimmista sijoittajista häärää erittäin kuuluisa Pihtiputaan Mummo, paitsi, että tämä Mummo asuu Texasissa. Hedge-rahastot ja luottojohdannaismarkkinat ovat ovat mitä suurimmassa määrin eläkerahastojen valtakuntaa.

Jos tätä ei ajattele, koko AIG:n tekohengittäminen vaikuttaa käsittämättömältä. Oma spekulatiivinen arvaukseni on, että AIG:n tapauksessa on lopulta kyse eläkkeistä. Yhdysvaltalaisten eläkkeet ovat rahoitusmarkkinoilla, ja siksi on etäisesti yhteiskuntarauhan säilyttämisen kannalta edullista, että spekulaation annetaan kaataa tuotantotalouden yrityksiä. Kun teollisuutta samalla tuetaan ilman takeita sen selviämisestä syntyy kohtalokas uhkapeli, jossa voittaja on keinottelija ja häviäjä veronmaksaja, kävi reaalitaloudessa kuinka tahansa.

Obamaan ladattiin globaalisti suunnattomia odotuksia. Maailma ei kuitenkaan muuttu miksikään, jos rahoitusmarkkinoita ei voimakkaasti supisteta. Onko Obamalla rohkeutta sanoa Yhdysvaltojen eläkeläisille “We gambled with your pensions and lost. Better luck next time…”? Ei ole, eikä olisi kellään muullakaan Yhdysvaltain presidentillä. Obama ei näin vakavassa kriisissä pysty tekemään yhtään mitään maailman hyväksi. Yhdysvaltojen talouden suhteen kyse on niin perustavista asioista, että ainoastaan syvä järjestelmämuutos auttaisi johonkin uuteen.

Järjestelmämuutokset ovat kuitenkin poliitikkojen kannalta vaarallisia. Niissä tulee paljon arvaamattomia tekijöitä vastaan. Siksi poliitikon kannalta onkin parempi pyrkiä tukiaisilla palauttamaan markkinoiden luottamus, synnyttää kupla uudelleen ja toivoa, että mitään kauheaa ei tapahdu lähitulevaisuudessa. Tämän lähestymistavan vastuullisuudesta voidaan sitten keskustella vaaleissa, joskin ihmiset unohtavat kaikki talouteen liittyvät kuohunnat yhdessä kvartaalissa.

Lääkkeitä tilanteeseen olisi olemassa. Nyt mitataan poliittista tahtoa käyttää niitä. Rahastopohjaiset eläkejärjestelmät näyttäisivät olevan keskeinen kompastuskivi matkalla vastuulliseen maailmantalouteen. Tämä on kuitenkin pelkkää spekulaatiota.

Vieraskynä Helsingin sanomissa tänään:

Finanssikriisin syynä on pidetty valvonnan puutetta, tietämättömyyttä, viranomaisyhteistyön heikkoutta ja osaamattomuutta. Viime aikoina muun muassa johtavat talouslehdet The Economist ja Financial Times ovat ottaneet toisen näkökulman ja selittäneet kriisiä talouden epätasapainolla.
Lehtien esittämä näkemys on uskottava ja antaa hyvän pohjan toimenpide-ehdotuksille. Tarkastelutapa myös osoittaa yhtymäkohdan nykyisen kriisin ja HS:n suurten puolueiden puheenjohtajien haastattelujen yhteydessä esiin nostaman valuutanvaihtoveron välillä.
Yhä useampi tarkkailija on kiinnittänyt huomiota siihen, mistä Yhdysvaltojen markkinoilla liikkunut raha alun perin oli peräisin. Suuri osa rahasta kumpusi dollarimääräisten arvopapereiden painamisesta ja yksityisistä eläkkeistä.
Ennen kriisin puhkeamista myös kehittyvät taloudet syytivät merkittäviä määriä rahaa Yhdysvaltoihin. Niiden valuuttavarannot kasvoivat kriisiä edeltäneen vuosikymmenen aikana moninkertaisiksi: yli neljään ja puoleen biljoonaan dollariin (lokakuu 2008). Syitä valuuttavarantojen kasvuun on monia, mutta keskeisimpiä niistä ovat aidon sääntelyn puute ja varautuminen valuuttakeinotteluun.
Kehittyvien maiden valuuttavarantojen paisuminen lähti liikkeelle Kaakkois-Aasian talouskriisistä 1990-luvun lopulla. Maat näkivät, millaista tuhoa äkillinen pääomapako voi saada aikaan. Ne halusivat varautua huonoihin aikoihin ja ryhtyivät kasvattamaan valuuttareservejään. Sivutuotteena ne pönkittivät dollarin johtoasemaa ja rahoittivat Yhdysvaltojen holtitonta talouspolitiikkaa, sillä niiden valuuttareservit ovat pääosin dollarimääräisiä.
Valuutanvaihtoverolla haluttiin 1990-luvulla puuttua valuuttakeinotteluun, joka oli tuolloisen kriisin taustalla. Lyhytaikainen spekulatiivinen pääoma heilutteli Kaakkois-Aasian talouksia ja jopa Britannian puntaa. Valuutanvaihtovero kaventaa nopeiden pääomaliikkeiden voittomarginaaleja ja olisi siten vakauttanut talouksia. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli.
Nykyinen kriisi ei SIIS johdu valuuttakeinottelusta, mutta valuuttakeinotteluun varautuminen selittää osan kriisistä. Valtiot hamstrasivat dollareita reserveihinsä voidakseen estää sen, että maan oma valuutta romahtaa, kun spekulatiivinen pääoma äkkiä vetäytyy maan taloudesta. Nämä samat dollarit paransivat rahan saatavuutta esimerkiksi Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla.
Oikein toteutettuna valuutanvaihtovero tekisi tarpeettomaksi reservien haalimisen valuuttakeinottelun varalle, sillä vero tekisi keinottelusta kannattamatonta. Näin vapautuneet varat voitaisiin käyttää tuottaviin investointeihin, joita kehittyvät taloudet kipeästi tarvitsevat.
Valuuttareserveillä on toki muitakin tehtäviä kuin varautuminen pääomapakoon. Esimerkiksi Kiina on ostanut dollareita oman valuuttansa arvon alentamiseksi ja vientiteollisuuden tukemiseksi. Tämä selittää merkittävän osan reservien kasvusta mutta ei koko kuvaa. Kehittyvissä talouksissa suhtaudutaan vakavasti valuuttakriisin uhkaan, joka saattaa euroalueelta katsottuna tuntua kaukaiselta. On hyvä muistaa, että maailmassa on muitakin valuuttoja kuin euro ja dollari.
Valuutanvaihtoveron toteuttamisesta on useita malleja, eivätkä ne kaikki suinkaan tähtää spekulaation kitkemiseen ja talouden vakauttamiseen. Osa malleista pyrkii vain keräämään varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin puuttumatta lainkaan valuuttamarkkinoiden toimintaan. Tuotto-odotukset ovat suuret: kehitysavun nykyinen taso saavutettaisiin jo 0,02 prosentin verolla.
Näistä malleista ei olisi kriisitilanteessa mitään hyötyä, sillä ne eivät poista valtioiden tarvetta varautua valuuttaspekulaatioon. Malleja kehitettiin tilanteessa, jossa sääntely ja markkinoiden vakauttaminen olivat täysin poissa muodista. Mallien taustalla on paitsi auttamisen halua myös poliittista opportunismia tilanteessa, jossa sääntelystä puhuminen oli rikkaissa teollisuusmaissa poliittinen itsemurha.
Toinen malli on talouden Nobelin saaneen James Tobinin alkuperäinen versio, Tobinin vero, jonka tarkoituksena on vain vakauttaa markkinoita.
Tobinin vero on kiinteä ja sillä pyritään kitkemään spekulatiivinen valuuttakauppa kokonaan. Sen ongelmana on liiallinen markkinavihamielisyys, jonka takia vero oli pitkään poliittisesti toteutuskelvoton. Tobiniahan eivät kiinnostaneet veron tuotot, vaan hänen päämääränsä oli valuuttamarkkinoiden vakauttaminen.
Valuuttamarkkinoiden sääntelystä kaksiportaisella veromallilla olisi myös ollut apua talouskriisissä. Tällaisessa mallissa vero on normaalioloissa alhainen, mutta se nousee esimerkiksi äkillisen pääomapaon sattuessa niin suureksi, että kaupankäynti kyseisellä valuutalla käytännössä pysähtyy. Keskuspankki ei joudu kriisitilanteessa ostamaan omaa valuuttaansa estääkseen talouden romahduksen, joten keskuspankkivarantoja ei sitä varten tarvita. Samalla veron tuotot pysyvät suurina, eikä verolla ole ratkaisevaa vaikutusta valuuttamarkkinoiden toimintaan.
Finanssikriisillä ei ole yhtä selittävää syytä, ja monet erilaiset toimet ovat tarpeen tulevien kriisien estämiseksi. Tarvitaan avoimuutta, rahoitusinstrumentteihin puuttumista tai jopa niiden kieltämistä, uusia veroja ja viranomaiskoordinaatiota.
Tärkeää on oppia tästä kriisistä ja tähdätä siihen, ettei sama enää toistu. Tämä ei ole mahdollista ilman aitoja sääntelytoimia, joilla luodaan yhteistä hyvää palvelevat markkinat.
Valuutanvaihtovero on näistä keinoista pisimmälle kehitetty.
Mikko Sauli
Kirjoittaja on Suomen Attacin puheenjohtaja.